Sukella syvälle Tove Janssonin veneiden maailmaan – sekä oikeisiin käsityönä valmistettuihin mahonkisiin, että kirjallisiin fantasia-aluksiin hammasrattaineen ja fantastine lamppuineen.
Taidan näet olla jollakin lailla sukulaissielu kaikkien niitten kanssa, jotka pitävät veneistä.
Hemuli Muumilaakson marraskuussa
Tove Jansson tunsi todennäköisesti sukulaisuutta kaikkia kohtaan, jotka pitävät veneistä. Veneet olivat keino päästä kauas merelle, jota hän rakasti niin paljon.
Vene on aina yöllä ihmeellisen kaunis. Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu. En tiedä mitään niin hienoa kuin matkustaminen yöllä.
Tove Janssonille veneet näyttävät edustavan vapautta – mahdollisuutta matkustaa kauemmas eheään horisonttiin ja lukuisiin seikkailuihin. Ja siksi ei olekaan ihme, että Muumiperheen omaa venettä kutsutaan Seikkailuksi. Seikkailu oli perheelle lahja mereltä.
He ovat löytäneet veneen! huusi Nuuskamuikkunen. Tule, juostaan katsomaan!
Totta totisesti! Oikea suuri purjevene, limisaumainen, ja siinä oli airot ja sumppu ja se oli maalattu valkoiseksi ja vihreäksi!
Kenen se on? Muumipeikko huohotti päästyään perille.
Ei kenenkään! sanoi Muumipappa voitonriemuisena. Se on ajautunut maihin meidän rantaamme. Se on lahja mereltä!
Aivan kuten meri Tove Janssonille, kirjojen veneistä tulee eräällä tapaa hahmoja, joilla on persoonallisuuksia ja jotka voivat muuttaa muotoaan ja saada uusia ominaispiirteitä.
Vene makasi kyljellään purjeet kokoon käärittyinä, aivan kuin se ei haluaisi purjehtia enää ikipäivinä. Se oli vedetty liian korkealle, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä meren kanssa. Muumipeikko seisoi hiljaa ja katseli Seikkailua, hänen tuli sitä hiukan sääli – mutta ehkä vene nukkui.
Ehkä fantastisin fantasiavene, jonka Tove Jansson on luonut, on ikoninen Merenhuiske. Vene on keskeinen osa monia Muumipapan ja hänen ystäviensä villejä seikkailuja heidän nuoruudessaan. Tutustumme tähän ylvääseen alukseen Muumipapan urotyöt -kirjassa:
Keskellä aukeaa oli laiva, suuri laiva!
Se oli leveä ja tukeva niin kuin Fredrikson itsekin, yhtä varma ja luonteva. En tiennyt laivoista mitään, mutta minulle tuli heti vahva tunne, että näin niin sanotusti laivan idean, seikkailijansydämeni alkoi tykyttää ja vainusin uudenlaista vapautta. Samalla näin sieluni silmillä, miten Fredrikson oli haaveillut tästä laivasta, piirtänyt ja suunnitellut sen, ja tullut joka aamu aukealle rakentamaan. Työ oli varmaan kestänyt hirveän kauan.
Tämä veneiden vene on nimetty Fredriksonin kadonneen veljen runokokoelman mukaan ja on maalattava merensinisellä, mutta eräiden mutkien vuoksi se muuttuukin punaiseksi ja saa väärin kirjoitetun nimen Merenhuiske. Merenhuiske on rattailla varustettu jokivene, joka osoittautuu yllättävän monipuoliseksi. Tarinan aikana tapahtuu laaja muodonmuutos: se voi päästä sekä merenpohjaan että ilmaan. Suuren pilvipurjeen avulla se voi nousta ilmaan ja lyhyiden jalkojensa avulla puolestaan ryömiä pitkin hiekkapohjaa merenpinnan alapuolelle mennessään.
Ja sitten hän antoi Merenhuiskeen sukeltaa veden alle. Laiva täyttyi vihreällä, läpikuultavalla valolla, ja kuplaparvi vilisti hytin ikkunoiden ohi.
Nyt kävi kehnosti, sanoi pikku Myy.
Painoin kuononi ruutua vasten ja katsoin meren sisään. Keskilaivaa kiertävä lamppurivi oli sytytetty ja siitä lankesi himmeä, väreilevä valo meren pimeyteen.
Minua värisytti. Ei mitään muuta kuin vihreää pimeyttä joka puolella, leijuimme ikuisessa yössä ja loputtomassa tyhjyydessä. Fredrikson sammutti moottorin ja liu’uimme äänettömästi yhä syvemmälle.
Tove Janssonin kirjoissa veneitä kuvaillaan usein arvokkaina ja melkein juhlallisina, kauniisti muotoiltuina käsitöinä joita on kunnioitettava.
”Missään ei ihminen, sen hän ymmärsi, hoivaa asuinsijaansa niin kuin laivassa. Jokainen yksityiskohta oli hienosti muotoiltu, jokainen pinta kiillotettu ja täydellisen puhdas, messinki ja puu kiilsivät kuin hunaja ja ruskea siirappi.”
Aurinkokaupunki
Toven rakastamin vene on täytynyt olla neljä metriä pitkä puinen puuvene Victoria, jonka hänen lapsuuden ystävänsä ja Pellingin kesänaapurinsa Albert Gustafsson rakensi mahongista vuonna 1962. Näin hän kuvaa venettä kirjassa Haru, eräs saari:
Se oli kaunein vene jota koko siinä saaristonosassa oli kuunaan katseltu. Se oli vahva ja ketterä ja kirjaimellisesti tanssi aallokossa, sen nimi oli Victoria koska sekä Tootin että minun isäni nimi oli Viktor. Kesien mittaan Victoria muuttui yhä enemmän Tootin omaksi, koska hän rakasti venettä eniten ja hoiti sitä äärimmäisen huolellisesti.
Monet Tove Janssonin kirjat osoittavat, kuinka veneilystä ja merestä on monia kirjoittamattomia sääntöjä. Merellä ei välttämättä ymmärretä kuinka tulisi käyttäytyä ja veneessä olet yksinkertaisesti kuitenkin vain höntti.
Lopulta isä ei jaksanut enää olla levoton vaan lähti muitta mutkitta purjehtimaan. Hän nosti varpapurjeen ja sanoi: muistakaa nyt sitten, että veneessä ei saa olla yhtään tarpeetonta esinettä.
Me istuimme hiljaa. Lukea ei saanut, se on veneen halveksimista. Perässä ei saanut roikkua mitää, ei köysiä eikä kaarnaveneitä, sillä luotsit voisivat nähdä. Me kiersimme karikon, emme liian läheltä sillä se on uhittelua, mutta emme liiaan kaukaakaan, se vaikuttaa varovaiselta ja luotsit voisivat nähdä.
Kuvanveistäjän tytär