Muumikirjat ovat kuin rakkauskirjeitä luonnolle: teksteissä kuvataan ja kuvitetaan aivan pienimmätkin otukset ja kasvit, ja luonnonvoimia kuvaillaan kunnioittavin ja suurenmoisin sanankääntein. Luontokuvauksista voi myös halutessaan tulkita esiin syvempiä merkityksiä.
Kunnioitus luonnonvoimia kohtaan kuohuu ehkäpä voimallisimpana Muumi-saagan toiseksi viimeisessä, vuonna 1965 ilmestyneessä teoksessa “Muumipappa ja meri”. Teoksessa Muumi-perhe muuttaa tutusta ja turvallisesta Muumilaaksosta kaukaiselle majakkasaarelle meren, syysmyrskyjen ja luonnonvoimien armoille. Matkaa motivoi se, että Muumipappa on alkanut kokea itsensä tarpeettomaksi ja menettänyt yhteyden itseensä, jolloin kertomuksen voi tulkita Muumipapan yritykseksi löytää oma itsensä – hänen oma luontonsa.
“Oli vain taivaan ja meren käsittämätön ja saavuttamaton suuruus”
Yhtäältä Muumipappa ja Meri -kirjassa korostuu syksyisen meren valtava voima, jonka äärellä sitä tuntee itsensä ehkäpä pienemmäksi suhteessa ympäröivään maailmaan. Siten ajatuksetkin siirtyvät omilta totunnaisilta radoilta johonkin suurempaan: “Juuri näin oli asuttava, jos piti suurista aalloista. Saattoi istua tyrskyjen keskellä ja nähdä valtavan vihreän vesivuoren tulevan ja kuulla meren jymistävän kattonsa ylitse.”
Syysmeren voima myös ikään kuin suojaa saaren kalastajaa kaikilta muilta häiriöiltä ja tarjoaa mahdollisuuden eskapismiin: “Oli siunatun ihanaa, ettei enää tarvinnut välittää mistään. Kukaan ei kysellyt eikä kertonut, ei tarvinnut sääliä ketään eikä mitään. Oli vain taivaan ja meren käsittämätön ja saavuttamaton suuruus, joka virtasi hänen ylitseen ja ohitseen eikä koskaan voinut tuottaa hänelle pettymystä.”
Kirjan alkupuoliskolla Muumipappa yrittää ikään kuin ymmärtämällä hallita mahtipontista syysmerta ja kenties myös omaan itseään: “On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä.”
“Meri on joka tapauksessa hyvä vihollinen”
Muumipappa keskittyy tarinan alussa luonnon näkyvimpien muutosten ja toimintatapojen tieteenomaiseen tutkimukseen puhuen merestä ja saaresta. Kun hän alkaa huomata, että luonto ei ole niin ennustettava kuin hän oli olettanut, ja että luontoa ei tällä tavoin voi hallita, hän alkaa löytää aidomman ymmärryksen. “Meri on joka tapauksessa hyvä vihollinen!”, hän huudahtaa myrskyn keskeltä.
Kun Muumipappa alkaa päästä lähemmäs luontoa ja sen olemusta, eikä enää asetu sen yläpuolelle, hänen voi nähdä alkavan osoittaa suurempaa ymmärrystä myös omaa itseään kohtaan. Tällä tavoin luontoa lähestymisen ja sen hyväksymisen voi tarinassa nähdä tukevan oman itsensä ja muiden hyväksymistä ja empaattista ymmärtämistä.
Kirjan lopussa Muumipappa kuvaa merta ja ehkä jopa itseään siten, että hän puhuu neutraalisti sekä ristiriitaisten ja negatiivisina pidettyjen puolien että hyveiden läsnäolosta osana luonteenpiirteitä:
“Hän tuli tyrskyjen luo ja pysähtyi rantatöyräälle. Siellä vaelsi hänen merensä aalto aallolta ohitse sähisevänä ja ylimielisenä, rauhallisena ja rajuna.”
“Hän vain eli täydesti, hännänhuipusta korviin saakka”
“Muumipappa ja meri” on vain yksi meren, vuodenaikojen ja luonnon syvää kunnioitusta kuvastava esimerkki monista Tove Janssonin laajassa tuotannossa. Sen avulla on kuitenkin hedelmällistä havainnollistaa sitä, miten Muumi-kirjat inspiroivat luonnon ääreen ja miten vahvasti niiden luontokuvaukset voivat vedota lukijan omaan tunnemaailmaan.
Yritettyään aluksi kaikin keinoin ymmärtää ja hallita merta Muumipappa lopulta päätyy kirjassa siihen, että hallitsemisen sijaan hyväksyminen on toimivampi strategia – sekä syksyisen meren ja ympäröivän luonnon että kenties myös oman mielen, luonteenpiirteiden ja identiteetin kannalta. Näin kirja muistuttaa vahvasta yhteydestämme luontoon sekä sen merkityksestä, että arjen tehtävälistojen ja kiireisten askelien keskellä pysähdymme kuuntelemaan sekä sitä että itseämme.
“Isä pyyhkäisi pois kaikki mietteensä, hän vain eli täydesti, hännänhuipusta korviin saakka.”