Mitä muumit voivat kertoa meille yksinäisyydestä? – Osa 1

Teksti Sanna Tirkkonen akatemiatutkija käytännöllisen filosofian oppiaineessa, Helsingin yliopisto, Kuvitus Moomin Characters

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet kuuluvat Tove Janssonin (1914–2001) teosten keskeisiin teemoihin. Yksinäisyyttä käsitellään aivan erityisesti saturomaanissa Muumipappa ja meri, mutta ulkopuolelle jäämisen ja oman paikan löytämisen teemat toistuvat myös monissa muissa muumitarinoissa.

Janssonin teoksissa jopa eloton luonto viittaa vähän väliä yksinäisyyteen: Muumilaakson karttaa rajaavat vaikeakulkuiset Yksinäiset vuoret, hattivatit kokoontuvat yksinäisellä saarella, ja Muumipapan seikkailuja todistaa yksinäinen kuu. Muumipapassa ja meressä Mörön yksinäisyys jäädyttää maan ja sumentaa maiseman värit.

Yksinäisyys on sana, jonka merkityksen ajattelemme helposti ymmärtävämme. Tieteellisessä tutkimuksessa yksinäisyyden määritelmästä ei kuitenkaan ole täyttä yksimielisyyttä. Määrittelyllä on merkitystä, koska siitä riippuu, millaisena ilmiönä yksinäisyyttä lähestytään, miten se tunnistetaan ja millaisilla keinoilla sitä yritetään selättää.

Yksinäisyyden tutkimuksessa tehdään tavallisesti erottelu koetun yksinäisyyden, sosiaalisen eristyneisyyden, ulkopuolelle jäämisen ja yksinolon välillä. Näistä yksinolo voi olla neutraali tai jopa mieluisa, rauhallinen ja luova tila. Varsinainen yksinäisyys sen sijaan on kokemusta merkityksellisten suhteiden puuttumisesta epämieluisalla, jopa kärsimystä aiheuttavalla tavalla. Tällainen kokemus voi olla joko ohimenevää tai pitkäkestoista. Yksinäisyyttä voi tuntea sekä eristyksissä että toisten ympäröimänä, esimerkiksi koulussa, kotona tai hoivakodissa. Olennaisinta ei ole kontaktien määrä vaan se, millaisiksi suhde toisiin ihmisiin koetaan. Yksinäisyys ei myöskään ole vain yksilön ongelma – jo ajatus yksinäisyydestä olettaa toiset ihmiset, joihin ei löydy merkityksellistä yhteyttä. Yksinäisyys ei välttämättä näy ulospäin lainkaan.

Tove Janssonin tuotannossa yksinäisyyttä käsitellään luonnollisesti kaunokirjallisin keinoin. Teoksista voi kuitenkin tunnistaa yksinäisyyden muotoja, joita myös tieteessä tutkitaan. Osa Janssonin henkilöhahmoista on yksin, koska heillä ei ole ketään, toiset taas siksi, että yhteys lähellä oleviin tuntuu olevan poikki.

Muumilaakso tunnetaan paikkana, jossa ovet ovat aina auki monenlaisille kulkijoille ja jossa kaiken keskiössä on mitä kotoisin perhe. Kuitenkin jo Janssonin keskushahmo Muumipeikko pohtii jatkuvasti omaa suhdettaan ympäröivän maailman normeihin ja hyväksyntään, usein etäältä tarkkaillen.

Muumipapan ulkopuolelle jääminen

Muumitarinoista esimerkiksi Hattivattien salaisuuksia voi tulkita kertomuksena Muumipapan yrityksestä päästä mukaan porukkaan, joka jättää hänet ulkopuolelleen. Papan seikkailut hattivattien saarella tutkailevat myös laajemmin suhdetta vapauden ja sitoutumisen, hyvän yksinolon ja tarvituksi tulemisen välillä. Hattivattien seurassa vapaudenkaipuu kääntyy alun innostuksen jälkeen irrallisuuden tunteeksi. Ulkopuolisuudentunne ja yksinäisyys kulkevat käsi kädessä: kun Muumipappa tapaa hattivatit tarinan alkupuolella, hetkeä sävyttää ”yksinäinen kuu”, joka valaisee koko ympäristön aivan omanlaisellaan valolla.

Hattivattien kautta Jansson kuvaa Muumipapan vuorovaikutusyrityksiä ympäristössä, joka toisaalta kiehtoo ja vetää puoleensa, mutta jossa ei kuitenkaan ole kotonaan. Hattivatit löytävät toisensa kuin salatusta yhteisymmärryksestä, mutta Muumipappa ei pysty luomaan niiden kanssa vastavuoroista suhdetta. Toisaalta hän on myös helpottunut, ettei Hattivateille tarvitse puhua eikä selittää mitään niin kuin perheenjäsenille kotona, sillä niillä ei ole korvia eikä pienintäkään kiinnostusta toisia kohtaan. Lopulta hattivatit kuitenkin kulkevat vain tyhjin silmin kohti Muumipapalle tuntemattomia päämääriä.

Olennaisinta on, että hattivatteihin ei saa minkäänlaista kontaktia. Niiltä puuttuvat kaikki persoonalliset piirteet, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia ja inhimillisiä. Hattivattien kanssa ei voi edes riidellä, koska ne eivät tunne mitään eivätkä ole mistään mitään mieltä. Ne eivät pahoita mieltään, suutu eivätkä pety, mutta ne eivät myöskään iloitse eivätkä pidä kenestäkään.

Hattivateilta puuttuu yksilöllisyys, joka tekee meistä erityisiä – ja samaan aikaan haavoittuvaisia. Niiltä puuttuu kaikki se, joka mahdollistaa syvän, inhimillisen suhteen. Tove Jansson näyttää sanovan, että hattivateilta puuttuu samalla jopa vapaus – sellainen todellinen vapaus, jonka läheiset ihmissuhteet tekevät mahdolliseksi.

Kalastajan kroonistunut yksinäisyys

Janssonin tarinoista varsinkin klassikkoromaani Muumipappa ja meri havainnollistaa, miten monella eri tavalla yksinäisyyttä voi kokea. Kirjassa muumiperheen jäsenet ovat kaikki yksinäisiä omalla tavallaan. He käyvät läpi kriisiä perheen sisällä ja yrittävät sopeutua elämään uusissa olosuhteissa.

Psykologiassa tunnetta, jolla ei ole varsinaista, selkeää kohdetta, kutsutaan usein eksistentiaaliseksi tunteeksi. Myös yksinäisyys voi olla eksistentiaalinen tunne. Tällaiseen yksinäisyyteen ei liity selkeää kaipauksen kohdetta – vain tunne, että sosiaaliset suhteet eivät ole toivotulla tolalla. Muumipappa yrittää ratkaista oman kriisinsä muuttamalla perheensä karulle majakkasaarelle. Maisemanvaihdos ei kuitenkaan poista ikäviä tunteita, vaikka saarta riepottelevat myrskyt pakottavat kohtaamaan ne uusilla tavoilla.

Muumipapassa ja meressä muumiperheen jäsenet kokevat yksinäisyyttä toistensa seurasta huolimatta, mutta saarella he tapaavat myös kalastajan, joka on konkreettisesti yksin. Täydellisessä eristyksessä hän on odottanut laivoja saapuvaksi neljä vuotta, mutta kukaan ei ole tullut. Kalastaja on tilanteensa murtama, ja meri runnoo häntä mennen tullen. Hän ei ole tottunut puhumaan kenellekään eikä vastaa, kun häntä yritetään puhutella. Yksinäisyydessään hän on erkaantunut muille tavanomaisista kommunikaation tavoista, ja ne ovat käyneet hänelle miltei mahdottomiksi. Hänestä saa otetta. Kun Muumipappa turhautuu kalastajan reagoimattomuuteen, hän ärähtää tälle, että kalastaja on kuin ”merikasvi tai varjo”.

Muumipapan ja meren kalastajan tilaa voi kutsua tahattomaksi yksinäisyydeksi. Se ei millään muotoa ole hänen omassa kontrollissaan. Yksinäisyystutkimus kuitenkin osoittaa, että tahattomaan yksinäisyyteen liittyy voimakasta häpeää ja kokemuksia hylätyksi, torjutuksi, unohdetuksi, ei-toivotuksi ja tarpeettomaksi tulemisesta. Kalastajan yksinäisyys on ”yksinäisyyttä ilman toisia”, jossa omat teot eivät tule merkityksellisiksi kenellekään toiselle eivätkä liity mihinkään itseä suurempaan, toisten ihmisten kokonaisuuteen.

Kalastajan kohtalossa näkyy yksinäisyyden kaikkein piinaavin muoto, johon on myös vaikeinta puuttua. Pitkittyessään ja kroonistuessaan yksinäisyydestä tulee kuin linssi, jonka värittämänä yksinäinen näkee itsensä ja ympäristönsä, toiset ihmiset ja suhteensa heihin. Tällaisesta syvästä yksinäisyydestä ei enää murtauduta yksilön omin voimin, ”reipastumalla” tai ”ottamalla itseään niskasta kiinni”, vaan siihen vaikuttaminen vaatii sekä yhteisöllisen että yhteiskunnallisen tason toimia.

Toinen osa tulossa pian…

Artikkelin toisessa osassa, Sanna Tirkkanen jatkaa yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden teemojen tutkimista Tove Janssonin teoksessa Muumipappa ja meri. Hän keskittyy näiden teemojen parissa vuorostaan Pikku Myyn, Muumimamman sekä Muumipeikon kokemuksiin majakkasaarella.

Voit lukea toisen osan täältä.

Punaisella Ristillä on pitkä muumihistoria

Sanna Tirkkosen artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran Suomen Punaisen Ristin Avun maailma / Hjälpens värld -lehdessä, ja se julkaistaan tässä uudelleen osana Punaisen Ristin ja Moomin Charactersin pitkäaikaista yhteistyötä.

Tove Janssonin yhteistyö Suomen Punaisen Ristin kanssa alkoi jo ennen muumien syntymää, kun hän piirsi järjestölle postikortteja 1930- ja 1940-luvuilla. Myöhemmin yhteistyö laajeni, ja esimerkiksi vuonna 1964 Jansson suunnitteli Punaiselle Ristille esitteen sen lapsille suunnatusta toiminnasta. Muumihahmojen tähdittämässä materiaalissa oli muun muassa koululaisille suunnattu lukuohjelma.

Sittemmin Muumi-brändi ja Suomen Punainen Risti ovat olleet useissa yhteisissä hankkeissa, jotka ovat keskittyneet pitkälti lasten tukemiseen ja luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen. Vuonna 2021 Moomin Characters lanseerasivat yhdessä Suomen Punaisen Ristin ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa A:sta Ö:hön Muumien matkassa -kampanjan, jonka tavoitteena on parantaa lasten itseilmaisua. Tuoreempi hanke, Kaveritaitoja Muumien tapaan, tarjoaa ilmaista Punaisen Ristin kehittämää opetusmateriaalia, jonka avulla lapsille opetetaan tärkeitä tunnetaitoja.

Muumit näkyvät myös erilaisissa tuotteissa, joilla tuetaan Punaisen Ristin työtä Suomessa.

Lähteet:

Jansson, Tove: Muumilaakson marraskuu (orig. 1970), Muumipeikko ja pyrstötähti (orig. 1946), Muumipappa ja meri (orig. 1965), Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (orig. 1962), Taikurin hattu (orig. 1948), Taikatalvi (orig. 1957)

Kirjoittaja on akatemiatutkija käytännöllisen filosofian oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa yksinäisyyden filosofiaa käsittelevää tutkimushanketta (2023-2027). Hän on myös Helsingin yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisen instituutin (HSSH) rahoittaman Enhancing and Reassessing Enactivism (ERE) -hankkeen päätutkija (2023-2024). Lisäksi hän on aktiivisesti mukana Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa Politisoitu yksinäisyys -hankkeessa (2023-2026). Lukuvuonna 2023-2024 hän työskentelee vierailevana tutkijana Heidelbergin yliopistollisessa sairaalassa Saksassa ja Kööpenhaminan yliopistossa Tanskassa.

Vuonna 2020 hän voitti Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon Psykoterapia-lehdessä julkaistusta artikkelistaan, joka käsitteli yksinäisyyden tunteita Tove Janssonin teoksessa ”Muumipappa ja meri”.